Musiikki kuin kuningatarten sielunelämä

  • Ma 5.3.2018 klo 13:14

Markus Fagerudd © Saara Vuorjoki / Music FinlandMinua kiehtoo taiteessa korkean ja matalan liitto. Outi Nyytäjän luento aiheesta Tampere Biennalessa 2000-luvun alussa inspiroi valtavasti. Hänen suorasukainen puheensa taideteoksen identiteetistä, mistä se muodostuu ja mistä sen on muodostuttava, oli raikkaan provosoiva, ja se aiheutti riemastuttavaa hämmennystä luennon yleisössä.

Kun Eppu ja Tiina lähettivät ensimmäisen vedoksen oopperan libretosta, ajattelin että tässä on mahdollisuus uida syvälle tuon topografisen liiton syövereihin. Kuningatar/kuningashuone/monarkia, vallan ja vallattomuuden pyhättö, jossa käyttäytymissäännöt, tavat ja perinteet ovat kaiken A ja O. Mitalin toisella puolella väijyy se tavallinen ihminen, joka luonnostaan kapinoi kaikkea säädeltyä vastaan, joka toilailee tavallisen ihmisen lailla heti kun siihen on mahdollisuus. Mutta sillä erolla, että hän on loppupeleissä aina “next-to-God”, arvostelun ulkopuolella.

Kaikkein koomisinta koko skenaariossa on se, että me tavalliset ihmiset ihailemme kuningashuoneiden elämää emmekä mistään hinnasta luopuisi niistä. Samaan aikaan kuninkaallinen haluaa riisua kruununsa tilapäisesti ja piipahtaa muina Kalleina yökerhoon.

Silvia ja Minä -oopperan musiikki risteilee kuin kuningattarien sielunelämä, mäkiä ylös ja alas. Se pyrkii säilyttämään opitun arvokkuutensa, traditionsa, mutta paljastaa aika ajoin itsensä ja todelliset halunsa. Taiteenlajina ooppera on mitä monijalkaisin, vapain. Koherenssin lakeja voi koetella monella tapaa, ja mielestäni tässä teoksessa niin kannatti tehdä.

Markus Fagerudd